Matkani äitinä

Kun melko nuorena naisena sain ensimmäisen lapsen, oli täysin untuvikko, mitä tuli lasten hoitoon tai elämään yleensä. Vaikka olin paljon hoitanut muiden lapsia ja tiesin miten vauvat ja lapset syötetään ja pidetään puhtaina, en tiennyt, millainen äiti olisin ja millainen lapsi meillä olisi. 

Olin nuori ja kokematon ja ehkä siksi tein virheitä ja joskus jopa ylilyöntejä. Ensimmäinen lapsemme oli kuin harjoituskappale ja kaiken lisäksi kelpo sellainen. Hän opetti minulle paljon, ehkä enemmän kuin minä hänelle.

Toisen lapsen kohdalla tiesin jo suunnilleen, millainen äiti olisin, mutta en tiennyt millainen toinen lapsi minulle annettaisiin. En osannut myöskään pelätä mitään. Tämän toisen lapsen kohdalla opin, mitä pelko on. Opin, että niin oma kuin lapsemmekin henki voi olla hiuskarvan varassa ja että jokainen päivä on lahja, kun saamme elää elämäämme terveinä ja ylipäänsä elää.

Lapsi, joka muutamien viikkojen ajan täytti ajatukset ja puheet otettiinkin minulta pois. Miksi, sitä en koskaan saa tietää, mutta joka edelleen vielä, vuosienkin jälkeen on toisinaan koko perheen puheissa. Millainen hän olisi ollut, minkä nimen olisin valinnut ja olisiko hänollut se tyttö, joksi hänet kuvittelin, sisko, kahden veljeksen välissä. Hän oli lapsi, jota saanutkaan en...

Kolmannen lapsen syntyessä en pelännyt, vain jännitin. Ja luotin siihen, että kaikki menee hyvin. Opin tietämään, että lapsilla tulisi olemaan täysin erilaiset temperamentit, mutta silti minulla riittäisi rakkautta heille kaikille siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi. Opin myös tekemään montaa asiaa päälletysten ja yhtäaikaa. Luonteestani löysin organisoijan sekä tehomutsin.

Opin myös viimeistään tässä sen, että tulisin aina olemaan vajanainen äiti, enkä koskaan täydellinen. Ja opettelen edelleen hyväksymään sen ja tekemään kuitenkin parhaani ja toivomaan, että se riittää.

Neljännen lapsen synnyttyä istuin ja imetin. Imetin ja istuin. Katsoin vauvaa ja painoin samalla mieleen, miltä oma vauva tuntuu sylissä, sillä tiesin, että tämä olisi meidän viimeinen. Osasin jo olla rauhassa turhia hötkyilemättä ja kiirehtimättä. Pystyin edelleen tekemään kääretorttua yhdellä kädellä vauvan ollessa sylissä, mutta se ei enää ollut tarpeen. 

Nämä neljä ovat kuorineet minusta sen mitä olen. Laittaen heidät paljon edelle ja ajattelemaan vasta sitten itseäni. En siksi, että uhrautuisin tai olisin marttyyri, vaan siksi, että he tarvitsevat paljon enemmän kuin minä. 

Minulle riittää nämä neljä ja heidän lisäkseen vielä sen yhden, 

jonka kanssa olemme nämä lahjat saaneet! 

Lempeää äitienpäivän iltaa jokaiselle 

♡

Hanna