.

.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Kutojan tarina

Tein ensimmäisen villasukkaparin yläkoulussa, kuten
varmasti kaikki muutkin suomalaiset tyttölapset.
Värinä oli viinipunainen ja tumman harmaa.
5 kerrosta punaista ja viisi kerrosta harmaata.
Kantapää harmaalla ja kärki punaisella!
Niistä tuli ainakin melkein saman kokoiset ja oli käytössä
niin pitkään, kunnes pohjaan tuli reikä.


Kutominen oli mielekästä jo tuolloin ja etenkin pidin siitä tunnelmasta,
kun me tytöt istuttiin omilla paikoillamme työpöydän ympärillä ja
juteltiin ja naurettiin siinä käsitöiden lomassa. Saatiinpa 
vanhankansan Eeva-Liisa-opettajakin harva se kerta hermostumaan kikattelullamme.
Toisinaan meitä oli jonoksi asti opettajan juttusille, kun silmukka taihi puikollinen
silmukoita oli omilla teillään.


Ensimmäiset vapaaehtoisesti aloitetut villasukat tein silloin, kun neito
on kauneimmillaan eli 17-vuotiaana. Nuokin värit on hyvin mielessä,
valkoinen ja beige. Sukat paksuilla raidoilla ja pitkillä varsilla.
Muistaakseni toisen sukan kudoin täysin itse kantapäätä myöden,
tosin ohjeita annettiin puikko puikolta koko ajan. Toiseen sukkaan äiti teki
ainakin kantapään ja saattoipa tehdä myös varren.


Pitkään meni sukkia kutoessa niin, että kantapään kohdalla otin 
puhelun äidille ja hän uskollisesti ja kärsivällisesti neuvoi tuon niin
hankalan kohdan kerta toisensa jälkeen.


Sittemmin olen kutonut yhtä ja toista ja yllättänyt itsenikin sillä, mihin
kaikkeen sitä pystyykään, vaikkei aluksi uskoisi.
Usein ohjeita ensi kertaa lukiessa tulee epätoivoinen olo, ettei
omat taidot riitä millään kyseiseen työhön, mutta
kutomisen vimma on niin kova, että on melkein pakko kokeilla!




Nyt ei tarvitse enää soittaa äidille kantapään kohdalla, mutta
haasteellisimmissa jutuissa muissa töissä yleisön vastausten jäädessä
epämääräisiksi ja fifty-fifty-oljenkorren puuttuessa kilautan kaverille
-> äidille!
Kuten tein tänään, kun raglanhihoja aloittelin uuteen työhön!
Usein jo se, että lukee ohjetta ääneen asiaan vihkiytyneelle auttaa
itseäänkin ymmärtämään lukemaansa paremmin.


Nämä kuvien villasukat valmistui eilen esikoiselle.
Kuten kaikki tietää, nykynuoret kulkevat nilkat paljaina,
kesät talvet. Niinpä sukkiakin toivottiin mahdollisimman lyhyillä
varsilla. Valkoinen tai musta oli väritoiveena, mutta
onneksi esikoinen kelpuutti nämä vaaleat beiget, sellainen lankakerä kun
sattui löytymään sillä hetkellä lankakorista.


Kutominen on niin rentouttavaa ja hermoja lepuuttavaa hommaa
ja miten ihana onkaan nähdä työnsä valmiina ja viimeisteltynä!
Muutama sukkapari viikossa pitääkin mielen
virkeänä ja niska-hartiaseudun kroonisesti
jumissa!
Mutta on se sen arvoista!!!

Hanna

4 kommenttia:

  1. Tyylikkäät sukat! Tosi hyvin käy niihin tuo kuvausalusta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kuvausalusta on mun iki-ihana kirpparilta hankittu vanha puupenkki!

      Poista
  2. Kiva postaus! Tämän tyylinen olisi hauska tehdä joskus itsekin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaisella omanlaisensa tarina! Olisipa kiva lukea sun oma!

      Poista

Jokainen kommentti saa iloiselle mielelle, kiitos!!!