Pari sanaa ystävyydestä!

Ystävä...

Sana herättää heti ajatuksia, ajatuksia joko ystävistä tai niiden puutteesta.

Elämän varrelle on mahtunut suurehko määrä ystäviä, lapsuuden ystäviä, nuoruuden ystäviä,

aikuisuuden ystäviä, työystäviä, ystäviä ja sydänystäviä!

Jotkin lapsuuden ja nuoruuden ystävät ovat pysyneet mukana koko elämän mittaisen matkan ja 

vaikka harvoin nähdään, side on sitkeä ja se kestää kuljettua matkaa ja kulunutta aikaa.

Aikuisena ystäviä onkin sitten hankalampi saada tai löytää. Etenkin, jos vaihtaa asuinpaikkaa kohtuullisen usein. Useinkaan muutaman vuoden aikana ei saa riittävän lujaa sidettä rakennetuksi ja muuton jälkeen heppoinen side ei kestäkään. Onneksi niitä poikkeuksiakin on ja jotkut ystävät ovat pysyneet matkalla mukana muutoista huolimatta ja ajan saatossa näistä ystävistä on tullut
entistä tärkeimpiä.

Uudella asuinpaikalla on taas jo olemassa valmiiksi omat porukat ja kaveripiirit, joihin on vaikea päästä sisään tai niihin ei edes halua tukkiutua. Muuton jälkeisinä aikoina on ainakin äiti -ja isäihmisillä lasten sopeutuminen ja olemisen helpottaminen päällimmäisenä mielessä ja silloin omat ystäväsuhteet ja muut tarpeet jäävät automaattisesti taka-alalle, vaikka olisikin niitä ihmisiä, jotka lähestyisivät pyytäen kylään tai lenkille. Kun tulee aika, että äiti -tai isäihmisellä olisi aikaa  ja voimavaroja alkaa rakentaa uusia ystävyyssuhteita, ei niitä kysyjiä olekaan enää tarjolla.

Toisinaan kaipaa niitä aikoja, kun ystävä saattoi soittaa ja ilmoittaa tulevansa käymään.

Tai kun saattoi itse tehdä samoin. Toisaalta oma työ on niin säännöllisen epäsäännöllistä, että kukaan ei voi koskaan tietää milloin olen kotona ja milloin töissä. 

Työystävät ovat niitä, joiden kanssa vietetään aikaa toisinaan enemmän kuin oman perheen kanssa, mutta aika on työaikaa. Aamut, päivät, illat ja yöt. Virkeänä ja väsyneenä. 

He taitavat tuntea minut aika hyvin, tietävät mihin pystyn ja mihin en. Missä olen hyvä ja missä huono. Mitä kestän ja mitä en. Milloin naama näyttää siltä, ettei kannata liiemmin lähestyä, milloin nieleskelen kyyneleitä tai milloin on lähellä tukehtua nauruun.

Ihan kaikkea ei nämä ystävät kuitenkaan tiedä, eikä ihan kaikkea onneksi tarvitsekaan. 

Entä millainen ystävä itse olen? Odotanko vain, vai osaanko myös itse antaa?

Kysynkö, lohduntanko, kannanko, kannustanko, kuuntelenko, tuenko ja tuuppaanko tarpeeksi? 

Annanko aikaa tarpeeksi, mutta en liikaa?

Vaadinko vai tyrkytänkö?

Entä, jos ei omista lainkaan ystävää, onko auttamatta ja automaattisesti yksinäinen?
Onko niitä, jotka eivät tarvitse tai kaipaa ystävää?

Tänään olen kiitollinen niistä muutamasta tosiystävästä, joita kohdalleni on suotu. Niistä, joita voin

sydänystävikseni kutsua. Niitä ei ole montaa, mutta uskon, että laatu korvaa määrän! 

Parhain ja tärkein ystävä on tietysti oma puoliso. Tietää, tuntee, tukee, kuuntelee ja kestää

melkoisesti ja siinä se aina vaan on. Onneksi! Ylämäet ja alamäet! Yhdessä ♡!

Toivottavasti sinulle on ainakin joku, jota voit ystäväksi kutsua!

Jos sitä haluat!

Lämmin halaus ystävänpäivänä!

♡

Hanna