Blogi on täyttänyt viime viikonloppuna vuosia, enkä ole sitä mitenkään noteeranut
tai muistanut... Kaikkiaan neljä vuotta on tätä matkaa
kuljettu.
Siihen aikaan mahtuu jos jonkinlaista!
Neljässä vuodessa me ollaan asuttu neljässä eri osoitteessa,
saatu yksi lapsi lisää ja luovuttu yhdestä koirasta, vaihdettu paikkakuntaa,
työpaikkoja ja kouluja. Aloitettu päiväkotielämä ja aloitettu kaikki jälleen kerran alusta.
On leivottu, ommeltu, neulottu, virkattu, iloittu ja surtu.
Arkena ja juhlana!
Hurja matka, kiitos kun olette kulkeneet sen kanssani!
Se ei ollut kuitenkaan se asia, josta piti kirjoittaa.
Vaan mielessäni on viime päivinä pyörinyt ajatus avioliitosta ja siihen panostamisesta.
Minua on kohdannut valtava onni ja siunaus, kun olen saanut
kerrassaan upean puolison! Minua pidetään kuin kukkaa kämmenellä ja siitä olen
äärimmäisen kiitollinen ja toivon, että osaisin itse olla edes puolet siitä puolisolleni, mitä
hän on minulle.
Kun arjen aikataulut pitää käydä kerran viikossa läpi lähes palaverimaisesti, miettien
mitäkin milloinkin tapahtuu ja kuka hoitaa ja ketä hoitaa ja missä hoitaa, kuka vie, tuo ja hakee, ja
onko ketään kotona ja jos on niin milloin on,
jää aikuisten parisuhdeaika ja avioliiton hoito aivan liian vähälle huomiolle.
Ja se harmittaa!!
Kun sitten tulee mahdollisuus viettää kahdenkeskistä aikaa, miksi, oi miksi
sitä potee (äiti potee) huonoa omaatuntoa jättäessään lapset hoitoon tutulle ja turvalliselle hoitajalle???
Kyllähän sen nyt jo järkikin sanoo, että ne kyllä pärjää ja varmasti nauttivatkin, kun saavat
hetken touhuilla vähän eri juttuja kuin mitä äidin ja isin kanssa.
Lapset on vain kerran pieniä, totta! Mutta tänään kuulin sellaisen viisauden asiaa ääneen
pohtiessani, joka sai minut miettimään ja se viisaus meni jotenkin tähän tyyliin:
"Lapsethan elää teidän parisuhteessa"!!!
Eli, jos meillä menee hyvin, lapsillakin menee hyvin!!!
Siispä ensi kerralla puolison kanssa treffeillä ollessa yritän miettiä tätä ;)!
Hanna
