Vihdoinkin...

Vihdoinkin siis sain itsestäni niin paljon irti, että sain tehtyä kauan haaveissa ja suunnittelilla olleen blogin. Jo muutaman vuoden olen pähkäillyt blogin aloittamisen kanssa, mutta joululahjaksi saatu kamera taisi olla se viimeinen niitti, joka sai mut tähän hommaan lähtemään. Tämä maailma on mulle kaikki aivan vierasta ja uutta, mutta pitäähän elämässä olla haasteita ja tekemällähän sitä kaiken oppii.

Rakastan aurinkoa! Nyt, kun se näyttäytyy aina vaan enemmän ja enemmän, tuntuu, että itsekin oikein herää eloon pitkän talviunen jälkeen. Innolla jo odotan kunnon kevättä, sulaneita kävelyteitä ja pyörälenkkejä. Eilen kuuntelin pitkästä aikaa Klinikin Pysäytä ja pudota-levyä ja heti oli lenkkifiilis valmiina. Kyseinen levy on nimittäin vannoutunut lenkkikaveri paremman puutteessa :).

Myös jokakeväinen sisustusvimma on täällä. Ompelukone ja saumuri on nyt levitetty keittiön pöydälle ja ne on ollut kovassa käytössä viime päivinä. Lahja kummipojalle valmistui eilen illalla, mutta siitä kuvaa vasta sitten, kun hän on sen ensin nähnyt. Tänään sain aikaiseksi tyttären huoneeseen uudet tyynyt sängyn päälle. Sanasta kankaasta on myös verhokappa.

Vaikka viimepäivinä on saanut kuulla ikäviä uutisia maailmalta, voin silti olla turvallisella mielellä. Meidän Taivaallinen Isä on meidän kanssa ja pitää meistä huolta. Meidän kaikkien päivät on tarkaan laskettu, eikä mitään tapahdu ilman Hänen tietämättään. Meitä siis kantavat iankaikkiset käsivarret <3.

<3 Hanna